Johdanto
Ihmiset lahden molemmilla rannoilla täydentävät toisiaan – rantakansa on kuulunut yhteen ja samaan elämänpiiriin. Mitä kehnompi pelto, sitä ahkerammin on menty kalaan. Ihmisten mukana meren yli ovat kulkeneet tavat ja kulttuuri. 
1800-luvulle asti rannikon peruselintarvike oli suolasilakka ja ruisleipä. Koska Suomessa oli hyvät kutuvedet, Tallinnan itäpuolisista rannikkokylistä mentiin Suomeen kalanpyyntiin. Suomen rantatalonpojat purjehtivat Vironmaalle vaihtamaan kalaa leipäviljaan.
Valtiot ovat moneen otteeseen yrittäneet rajoittaa rantatalonpoikien merenylitystä. Säädöksillä ei ole kuitenkaan kyetty estämään merenkulkua. Neuvostoliitto pystyi lähes katkaisemaan vastarantojen yhteyden puoleksi vuosisadaksi. Tänään kuitenkin liikutaan jälleen meren yli –ja kuten ennenkin – hankitaan vastarannalta tavaroita ja etsitään parempaa elämää. 
Viron rantakansan hyvät ajat
Viron rantakansa ja merikalastus kehittyi nopeasti 1800-luvun loppupuolesta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Näin erityisesti Harjumaalla, jossa sijaitsi Tallinna suurimpana kauppa-alueena. Teollinen vallankumous ulottui myös rantakyliin: myyntiin tulivat teollisesti valmistetut verkot. Työvoimavaltainen verkkojen käsin kutominen loppui. Kalastajilla oli ajanmukaiset pyydykset, alueella oli hyvät kilohailiapajat, ja saaliit olivat suuria.
1880-luvulla alkoi perunan vienti Suomeen. Mukana oli suuri osa rantakylien väkeä. Tuotto oli hyvä: veneen omistaja saattoi saada yhdellä myyntimatkalla puolet purjealuksen hinnasta. Kysyntä kasvoi koko ajan, ja oli korkeimmillaan 1914.
Pohjois-Viron rantakylissä kasvoi laivanrakennus. Suurin keskus oli Käsmussa. 1800-luvulla sinne oli rekisteröity 58 laivaa (5220 bruttotonnia), lisäksi pienempiä aluksia. Käsmuun perustettiin 1884 merikoulu. Merikouluja perustettiin myös muualle, ja sadat rantakylien nuorukaiset saivat kapteenin taiperämiehen koulutuksen.
Kaikkein tärkeimmäksi kauppatuotteeksi nousi maustettu kilohaili. Maustekalan suosion kasvaessa Tallinnaan perustettiin 25 kalatehdasta. Säilykkeitä tehtiin myös suoraan rannassa. Revelskiekilki– kauppamerkki tunnettiin laajalti ja se voitti kansainvälisiä palkintoja. Suurin osa tuotannosta meni Venäjälle. Maustekala vaurastutti rantakansaa –kilohailista maksettiin kultaruplilla. Kalanjalostus antoi myös rantakylien naisväelle työtä.
Moottoriveneet ilmestyivät Tallinnan seudulle vuosisadan vaihduttua. Aksin saarenveneverstas valmisti vuosina 1905–1914 Viron ensimmäiset moottoriveneet, joissa oli tasasaumainen kylkilaidoitus. Tilaajina oli rikkaita kalastajia ja kaupunkilaisia, esimerkiksi Tallinnan kaupunginhallitus.
Rantakyläläiset saivat lisätuloa majoittamalla kaupunkilaisia, jotka tulivat rannikolle lomanviettoon. Kukoistavan ajan lopetti sota ja Venäjän keisarikunnan luhistuminen. Alkoi uusi aikakausi.
Kalaan naapurivesille
Suomenlahden parhaimmat silakka-apajat olivat Uudenmaan saarien ja karien välissä. Pohjois-Viron kalastajat matkasivat sinne joka vuosi silakanpyyntiin. Tästä on 1500-luvulta lähtien kirjallisia merkintöjä. Niistä näkyy, että syntyi myös ristiriitoja. Silakanpyyntiin lähdettiin Pranglin saaren ja Mahun väliseltä alueelta, ja kohteena olivat Haapasaari, Kilpisaari, Tammio, Suursaaren ja Tytärsaaren ympäristö, Loviisa, Porvoon saaristomeri ja Virolahti. Läntisimmät pyyntialueet olivat Helsingin ja Porkkalan lähistöllä.
Liikkeelle lähdettiin viimeistään Erkinpäivänä, 18. toukokuuta. Kevätkesän pyynti kesti tavallisesti 6–7 viikkoa. Joskus suunnattiin myös syksyllä kalaan naapurivesille. Mukaan lähtivät kylän kaikki työikäiset miehet ja nuoret naiset. Kalastuslupa hankittiin maanomistajalta. Saalis vaihteli kuudesta tynnyristä alle yhteen tynnyriin kalastajaa kohden.
Naapurivesille suuntautuneen kalastuksen rinnalla kasvoi suolan salakuljetus. Se oli laajimmillaan 1800-luvun toisella neljänneksellä. Suomeen vietiin vaihdettavaksi viljaa ja viinaa. Virolaisten kalastus Suomen vesillä loppui 1880-luvulla, kun pyyntimenetelmät ja -välineet kehittyivät.
Kielikontaktit
Ihmiset ymmärsivät toisiaan varsin hyvin Suomenlahden molemmilla rannoilla. Viron rantakieleen omaksuttiin Suomesta peräisin olevia käsitteitä, kuten potkukelkkaa tarkoittava “soome kelk” (Suomen kelkka). Tuli myös karvalakkia tarkoittava “Suomi-lakki” (soome müts) , rysä (rüsa) ja hylkeenpyynnissä käytettävä tanko (muualla Virossa sana tang tarkoittaa ryyniä). Pohjois-Viron rannoilla ei osattu lausua õ-kirjainta, kuten ei Suomessakaan. Äänteiden kestoasteet olivat suomen kielen mukaiset, ei muun Viron. Yhteyttä kuvaa sekin, että naapurikansoista on tapana keksiä pilkkanimiä. Vanhasta kielestä puuttuvat kuitenkin virolaisten ja suomalaisten toisiaan soimaavat ilmaukset.
Kielisukulaisuudesta ja läheisyydestä huolimatta samalle sanalle on silti voinut tulla eri merkitys.
Suomalainen valitti virolaiselle, että hänen lapsensa oli pari vuotta sitten kuollut. Lisäsi vielä: “Koko ajan olen surrut kovasti!” Virolainen tästä toiselle kertomaan: “Kyllä on suomalaisen henki sitkeässä. Kaksi vuotta tekee kovasti kuolemaa (sureb), mutta näyttää olevan terve kuin pukki!”
- Viron kielessä sureminen tarkoittaa kuolemista.
Suomalainen sattui helluntaina Virumaalla kirkkoon. Kotona kysyttiin, millaista oli. Suomalainen selvitti: “Toinen maa, toinen usko!” Paljon puhuttiin pyhästä naisesta!”
- Kirkossa on ylistetty pyhää vaimua, ei vaimoa. Vaim tarkoittaa viroksi henkeä.
Entisaikojen muistitieto kertoo myös, että virolaiset ymmärsivät myös varsin hyvin ruotsin kieltä. Kielitieteilijöiden mukaan luoteisrannikon murre on saanut vaikutteita niin suomen kuin suomenruotsin murteista. Ymmärtämisvaikeuksia tuli silti:
Jõelähtmen kirkossa vihittiin Rammun saaren nuorukainen Porvoon läänistä kotoisin olevan neidon kanssa. Morsiamen kotipaikaksi pappi kertoi Borgå. Kylän naiset päivittelemään: jopa ovat Rammun miehet hädässä – puolisokin joudutaan ottamaan helvetistä!
* Borgå kuulostaa samalta kuin viron sana põrgu, mikä tarkoittaa helvettiä.
Jos kieli aiheutti pulmia, otettiin avuksi tulkki, kielivälimies. Todellinen suomen kielen noste alkoi Virossa Neuvostoliiton miehityksen aikana. Valtaosa Pohjois-Viron asukkaista seurasi Suomen radiota ja televisiota, ja oppi arjen kanssakäymiseen riittävän suomen kielen taidon.
Rantakauppa
Rantatalonpojat veivät purjeveneillään meren yli peruselintarvikkeita. Kalaa ja muita elintarpeita vaihdettiin pääasiassa viljaan ja suolaan. Kun varastot ehtyivät, rantatalonpojat lähtivät varhain keväällä merimatkalle – markkinoille, lähimpään kaupunkiin tai peräti Suomenlahden varakkaaseen kauppakaupunkiin, Tallinnaan. Aina kun valtio yritti säädellä ja verottaa rantakansan kaupankäyntiä, talonpojat asettuivat vastahankaan.
Kustaa Vaasa pyrki murtamaan Hansa-liiton valtaa. Hän kielsi Suomen talonpojilta kaupankäynnin Hansa-liittoon kuuluvilla alueilla. Suomalaiset talonpojat ansaitsivat kaupankäynnillä hyvin, ja olivat riippuvaisia Virumaan viljasta. Kuningas antoi periksi, ja antoi purjehdusoikeuden saaristolaisille – oikealle rantakansalle – eli niille, joiden elinkeinona oli vain kalastus ja hylkeenpyynti.
Suomenlahden rantatalonpoikien kaupankäynnin käännekohdaksi tuli Oolannin sota. Pääosa Suomen kauppalaivastosta tuhoutui, ja talonpojat saivat oikeuden kauppamerenkulkuun. Saarto oli johtanut tarvikepulaan ja hintojen nousuun, joten talonpoikaispurjehduksista tuli tuottoisia. Virolainen rantatalonpoika lastasi laivansa täyteen viljaa, voita, hunajaa ja polttopuuta vaihtaakseen ne Suomessa suolaan. Monet saivat näin koottua hyvän pääoman.
Pietariin alettiin viedä yhä enemmän kalaa, katukiviä, polttopuita ja graniittia. Vuodesta 1880 alkoi perunakauppa – Viron perunoille oli suuri kysyntä niin Pietarin kuin Suomenkin markkinoilla, ja Viron perunanviljelys laajeni.
Rantakaupan viimeiseksi näytökseksi ennen toista maailmansotaa jäi pirtukauppa, sekä Tytärsaarelta Mahuun tehdyt sepramatkat. Laivanrakennus kehittyi ja talonpoikaispurjehdus ei ollut enää kilpailukykyistä. Merenkulku keskittyi ammattilaisten käsiin.
Seprakauppa
Suomen etelärannikon kalaisien alueiden ja Virumaan kylien välillä on satoja vuosia kestänyt side. Talonpojat Sipoon rantakylistä aina Karjalan kannakselle asti matkasivat vuosittain meren yli vaihtamaan kalaa viljaan. Seprakaupan (sepra=sõber=ystävä) pääaluetta olivat Virolahti. Vehkalahti, Tammio, Haapasaaren alue, Suursaari ja Tytärsaari. Viron rannikolla on lukuisia vanhoja seprakauppasatamia.
Kauppa perustui luottamukseen – suomalaiset toivat suolasilakkaa keväällä ja syksyllä sitä vastaan tultiin hakemaan viljaa. Vaihtokurssi pysyi samana satoja vuosia: yhdestä tynnyristä silakkaa sai kaksi tynnyriä viljaa. Perheiden väliset siteet säilyivät vahvana sukupolvesta toiseen. Ikuista ystävyyttä (igavesed sõbrad) lujitettiin lahjoin: suomalaiset toivat kuorenkalaa ja puukkoja, virolaiset antoivat mm. voita, munia ja villaa. 1880-luvulta lähtien Virosta alettiin tuoda perunaa. Yhdestä silakkatynnyristä saattoi saada 4–8 tynnyriä perunaa. Tytärsaaren ja Suursaaren asukkaat toivat seproilta myös kaalia, lanttua ja muita elintarvikeita – koko talven tarpeiksi. Seprakaupan ansiosta saarelaisten aitat olivat täynnä ruista, ja pula-aikoina tultiin kaukaakin ostamaan saarelaisilta viljaa.
1900-luvun alussa suolasilakan kysyntä alkoi vähentyä. Rahatalous tuli vaihtotalouden tilalle, ja seprakaupan merkitys väheni. Tytärsaarelta lähdettiin Mahuun seprapäiville viimeisen kerran kesällä 1939.
Salakuljetus
Rantakansalle salakuljetus oli tärkeä tulonlähde laillisen ansaitsemisen ohella. 1800-luvulla tärkeimmät salakuljetettavat tuotteet olivat suola ja viina. Vasta suolan hinnan yhdenmukaistaminen vuoden 1880 tienoilla lopetti suolan salakaupan.
Viinan salakuljetus oli tavallista pitkin Suomenlahden rannikkoa. Vuoteen 1860 asti viinaa vietiin pääasiassa Viron kartanoiden viinanpolttimoista. Kartanoiden saatua tullivapautus alettiin halpaa pirtua tuoda laajassa mitassa Saksasta, lähinnä Memelistä (nyk.Klaipeda). Laajimmillaan pirtukauppa oli Suomen kieltolain aikaan 1920-luvulla. Monesta salakuljettajasta tuli tuolloin miljonääri.
Paljon muutakin tavaraa salakuljetettiin, 1800-luvulla esimerkiksi vihreitä kahvinpapuja ja tulitikkuja. Sodan aikana tuotiin päivittäistarvikkeita (alusvaatteita, kankaita, polttoainetta). 1930-luvulla kieltolain kumoamisen jälkeen salakuljetettiin appelsiineja ja pähkinöitä. Niitä oli tapana peittää rannalle merilevän alle odottamaan ennen eteenpäin kuljettamista.
Salakuljetettavat määrät vaihtelivat hyvin paljon. Tulitikkuja esimerkiksi tuotiin parista askista aina tuhansiin askeihin. Hintaerot olivat suuret. Suomessa 10 askin puntti maksoi 10 penniä eli 3,75 kopeekkaa, kunVirossa hinta oli 10 kopeekkaa. Kahvin hintaero saattoi olla alueesta riippuen vieläkin suurempi.
Salakuljettajien riesana olivat tsaarinajalla rantarosvot, ja myöhemmin rajavalvonta. Kummatkin tarkkailivat lähteviä ja saapuvia laivoja, ja partioivat saadakseen rannikolta kiinni salakuljettajia.
Muuttoliike
Uudellemaalle tuli keskiajalla suuri joukko uudisasukkaita Ruotsista. 1200–1500 -luvuilta on merkintöjä ruotsalaisasutuksesta myös Pohjois-Virossa. Sotien ja kulkutautien tyhjentämiin Pohjois-Viron rantakyliin tuli 1700-luvun puoliväliin asti paljon suomalaisia. Vuonna 1732 oli esimerkiksi Vergin kylän (Vihulassa) kahdeksasta perheestä kuusi suomalaista ja yksi suomenruotsalainen. Muuttajien joukossa oli renkejä, piikoja ja talollisten nuorempia poikia. Yli meren solmittiin myös avioliittoja ja paettiin sotia, ruttoa tai lain kouraa.
1700-luvun lopulla muuttosuunta kääntyi Suomeen. Virosta lähdettiin pakoon kartanoiden mielivaltaa tai sotaväenottoja. Muuttajat ruotsinkielistyivät, ja heidän siteensä Viroon jääneisiin sukulaisiin katkesivat. Noin kolmasosalla Sipoon rannikon ja saarten asukkaista arvellaankin olevan juuret Virossa.
Pakoon lähtijä oli turvassa vasta kun oli saanut uuden nimen. Tässä heitä auttoivat Uudenmaan papit. He jättivät kirjaamatta 20–35 -vuotiaana surmansa saaneiden ruotsinkielisten nuorukaisten kuolemat, ja ottivat passittai asiakirjat talteen. Virosta tullut pakenija sai kuolleelta uuden identiteetin ja passin. Kirkonkirjoihin hänet merkittiin muuttajaksi. Tällainen sielunpelastus kesti vuoteen 1868, jolloin sotaväen palvelusaika lyheni.
1700-luvun lopulla alkoi muuttoliike Pietariin. Suurkaupunkielämä, paremmat toimeentulomahdollisuudet ja paremmat palkat houkuttelivat yritteliäitä nuoria.
1900-luvulla muuttoliike jatkui. Pohjois-Viron kalastajakylistä lähti 16 perhettä hankkimaan parempaa elämää Suomen Kabbölen kylästä vuonna 1906.
Syksyllä 1944 tuhannet virolaiset pakenivat Suomen kautta miehitystä vapaaseen maailmaan. Sen jälkeen muuttoliike katkesi. Vuodesta 1965 alkoi jälleen säännöllinen lauttaliikenne – mutta vapaasti meren ylittivät puoli vuosisataa vain radioaallot.
Viron pohjoisrannikon pikkusaaret
Viron pohjoisrannikon pikkusaarilla oli ennen toista maailmansotaa vilkasta. Suurin osa saarista oli asuttuja. Suomeen oli paljon kontakteja, monilla oli myös sukulaisia Suomessa. Saarilla on ollut asutusta esihistorialliselta ajalta lähtien. Monilta saarilta, kuten Osmussaarelta, Pranglilta ja Naissaarelta on tehty arkeologisia löytöjä.
Tallinnan edustalla sijaitseva Naissaari tunnettiin luotsisaarena ja Tallinnan porttina merelle. Luotsitoiminnan lisäksi elantoa tarjosi kalastus. Naissaari oli hyvin kansainvälinen: asukkaat olivat virolaisia ja rantaruotsalaisia, mutta sotien aikaan sinne on tullut niin ranskalaisia, brittejä kuin venäläisiäkin. Toisessa maailmansodassa Naissaaresta tuli suljettu sotilassaari.
Harjumaalla Viimsin ja Neemen niemien lähellä on kaksi saarta –Prangli ja Aksi. Pranglilla on vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut asutus, koska se jäi ainoaksi saareksi, josta neuvostomiehittäjät eivät ajaneet asukkaita pois. Historiallisesti Pranglilla on hyvä sijainti meriteiden varrella. Sieltä on käyty paljon Suomessa ja purjehdittu kauemmaskin. Pranglin kappelin tarina on yksi parhaimpia esimerkkejä suomalais-virolaisista suhteista. Kappelin rakentamiseen alettiin kerätä varoja 1829. Koska rakentaminen oli kallista, Rammun saarella asuva Juhan Klamaspak tarjosi mahdollisuutta tuoda rakennusmateriaalia Suomesta. 
Klamaspakin vaimo Helene oli kotoisin Pirttisaarelta. Vuonna 1848 toikin Juhan vaimonsa veljen Abraham Liljebergin kanssa valmiin kappelin puutavaran talonpoikaispurjeveneellään Prangliin. Se seisoo yhä niillä sijoillaan pystytettynä Prangliin.
Pranglin naapurisaari Aksi on erittäin tärkeä Viron merenkulun historiassa – juuri siellä valmistui Viron ensimmäinen Viron moottorialus, ja siellä otettiin käyttöön tasasaumainen kylkilaidoitus. Saarella asunut Aksbergien suku perusti pikkusaarelle suuren laivanrakennuskeskuksen, johon piti tuoda koko raaka-aine muualta.
Aksin, kuten Aegnankin, kivilabyrintit ovat aiheuttaneet päänvaivaa historiantutkijoille. Vastaavia labyrinttejä on pitkin Suomenlahden saaria. Kukaan ei tiedä tarkalleen, miksi ja milloin ne on rakennettu. Samanlainen labyrintti on esimerkiksi Suomessa Mustaviirin saarella.
Pakrinsaaret ovat historiallisesti olleet rantaruotsalaisten aluetta. Jo ensimmäisissä historiallisissa asiakirjoissa kerrotaan ruotsalaisesta asutuksesta Pakrin saarilla. Saarella on ollut tiivis side Padisen luostariin, joka on omistanut maata Ruotsissa ja Suomessa. Toisin kuin useat muut saaret, Pakrin saaret ovat olleet suhteellisen suljettuja yhdyskuntia, eikä rantaviiva sovi isojen purjealusten rantautumiseen.
Kiinnostavia pikkusaaria on Virossa muitakin. Malusinsaarellaoli 1800-luvulla krouvi, jossa viivähtivät merenkulkijat joka ilmansuunnasta. Rammun saarenmiehet olivat puolestaan niin yritteliäitä, että veivät 1851 rantaan ajautuneen valaan Tallinnaan näytille ja ansaitsivat isot rahat. Pienellä Koipsensaarella oli lukuisia taloja, Mohnin edustalla Viinistun miehet kävivät kalaa pyytämässä. Yhteinen nimittäjä kaikille on se, että neuvostomiehitys katkaisi Pohjois-Viron saarten historiallisen jatkuvuuden. Asukkaat pakotettiin lähtemään, ja alue jäi Neuvostoliiton tiukasti vartioimaksi rajavyöhykkeeksi. Nykyään moni saarista on luonnonsuojelualueena, ja asukkaina on lähinnä kesämökkiläisiä.
Suomen etelärannikon saaret
Suomenlahden etelärannikolla on lukematon määrä saaria. Monet niistä ovat suoraan tai välillisesti olleet sidoksissa Viroon.
Pienille rannikkomeren saarille muutti paljon virolaisia. Yksi saarista on Eestiluoto Helsingin lähistöllä. Uudisasukkaiden lisäksi siellä kävi virolaisia kalastajia ja hylkeenpyytäjiä. Viron rantakansa kutsui saarta Järvisaareksi. Eestiluodon viereiseltäTräsklandentin pikkusaarelta on tuotu Viroon rakennushirsiä. Helsingin ja Porvoon välisessä saaristossa sijaitsee myös Pirttisaari, jonka asukkaat olivat aktiivisia salakuljettajia.
Kotkan lähellä sijaitsee pieni Haapasaari. Kotkassa oli suuri satama, joka veti puoleensa niin kauppiaita kuin nuoriakin, jotka halusivat löytää leipäpuun. Haapasaari oli luonteva pysähdyspaikka ennen Kotkaan saapumista. Saarelle pysähtyivät myös ne virolaiset, jotka olivat matkalla kalastamaan Sipooseen tai lähiseuduille, koska sielläkin asui paljon virolaisia. He jäivät tavallisesti asumaan kalastajamökkeihin, tai lähtivät taloihin rengiksi tai piioiksi. Mustaviirin saaren eteläpuolella on pikkusaaret Reiskeri ja Askeri, joilta voi edelleen löytää virolaisten kalastusmökkien ja tulisijojen perustuksia, sekä purjehdukseen liittyviä maastomerkintöjä.
Suomen ulkosaaret
Suomen entisistä ulkosaarista on oltu enemmän yhteydessä Viroon kuin Suomen mantereelle. Kuitenkin asukkaat ovat pääosin suomenkielisiä. Kansallispuvut muistuttivat virolaisia, ruokatarvikkeita käytiin vaihtamassa Virumaan rannoilla, ja saarilla oli suuri kauppalaivasto. Salakuljetus oli myös yleistä.
Suursaarta eli Hoglandia (Högland) on sanottu Suomenlahden helmeksi, ja se on ulkosaarista suurin. Saaren kaunis luonto on innoittanut monia taiteilijoita. Ennen toista maailmansotaa se oli suosittu lomasaari. Vuonna 1926 siellä kävi myös virolainen taiteilija Günther Reindorff. Suursaarella valmistuneista luonnoksista syntyi myöhemmin Reindorffinkuvitus Viron kansansatujen kokoelmaan ja taiteilijan pääteokseksi mainittuun Sibeliuksen Finlandian kuvitukseen.
Lavansaari oli Suomen ulkosaarista toiseksi suurin. Lavansaarelaiset suuntasivat enemmän Viron mantereelle kuin Suomeen. Sijainnin ansiosta saarella käytiin vilkkaasti kauppaa, ja siellä oli myös runsas pienpurjealusten kauppalaivasto.
Suur-Tytärsaari (Tytärsaari) ja Pien-Tytärsaari (Säyvö) sijaitsevatSuomenlahdenitäosassa, Suursaaresta etelään. Saarelaiset saivat pääasiallisen elannon kalastuksesta. Kalaa myytiin Itä-Viroon. 1930-luvulla Viron ja Suomen välistä seprakauppaa rajoitettiin tullimääräyksin, kuitenkin tytärsaarelaisille jäi oikeus tullivapaaseen kaupankäyntiin Virumaalle. Saarella harjoitettiin myös salakuljetusta.
Seiskari on entisistä Suomen ulkosaarista lähinnä Venäjää. Historiallisesti se oli kauppareitille, josta mentiin vanhaan Inkerinmaahan. Saaren ensimmäiset historialliset maininnat liittyvät Viroon: saarelle pysähtyivät Tallinnasta tulleet kauppiaat, jotka olivat matkalla Retusaareen (nykyinen Kronstadt). Seiskarilla on myös oma musta koirarotunsa, jota on käytetty hylkeenpyyntiin.
Ulkosaaret joutuivat toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle. Nykyään saarilla ei enää ole asutusta, niissä on sotilastukikohtia ja pääsy saarille on rajavyöhykkeen takia kielletty.
Näyttelyn Rajaton meri
Näyttelyn Rajaton meri avajaiset oli vuonna 2016 Rannarahva museossa. Vuonna 2017 tuli siitä kiertävä näyttely, mikä avajaiset ja ensimmäinen pysähdys oli Käsmu, Viru Folk (festivaali) ja see on siitä lähtien liikkunut ympäri Suomea.
Näyttelyn valokuvat ovat peräisin Rannarahva museosta, Viron Taidemuseosta, Säätiöstä Virumaan Museot, Viron Merimuseosta ja www.luovutettukarjala.fi kokoelmista.
Näyttelyn kuraattorit ovat Maivi Kärginen-Kivi ja Külvi Kuusk Rannarahva museosta.
Kiitämme Suomen Suurlähetystöä ja kaikkia yhteistyökumppaneitamme Suomessa ja Virossa, jotka ovat auttaneet tämän näyttelyn toteuttamisessa ja kiertueen kanssa.
